NYT

15.11.-3.12.2017 Sara Kovamäki & Paula Saraste, Noora Sangren, Heli Kaskinen, Heidi Naumanen

Kulma: Sara Kovamäki ja Paula Saraste, Rohto / Remedy

Sara Kovamäen ja Paula Sarasteen näyttely Rohto / Remedy koostuu installaatioista, valo- ja videokuvista, sekä performansseista. Näyttelyn lähtökohtana on erilaisten maskien, peitteiden ja suojusten taakse kätkeytyvän vallankäytön käsittely ja purkaminen. Rohto / Remedy on ehdotus mahdolliseksi selviytymis- ja parannuskeinoksi piilevää väkivaltaa ja ahdistusta vastaan, joiden ympäröimiä toisaalta olemme, mutta joita tahtomattamme saatamme itsekin tuottaa. Rohto / Remedy tuo galleriatilassa eri tavoin näkyväksi vallan ja kontrollin kerrostumien välistä ajallista ja tilallista liikettä. Esiin nousee kysymys, onko mahdollista käyttää vallan mekanismeja sitä itseään vastaan. Mitä ajatuksia soluttautumisen ele herättää katsojassa tai tekijöissä itsessään? Kovamäki ja Saraste lähestyvät näitä kysymyksiä näkökulmasta, jossa kokemus todellisesta vaikuttamisen mahdollisuudesta ja vallan mekanismien hallinnasta on sivuutettu ja syrjäytetty.
Kovamäki ja Saraste ovat työskennelleet yhdessä vuodesta 2009 alkaen.
“Kiinnostuksemme hierarkioihin ja vallankäyttöön kumpuaa muun muassa yhteisestä koulutus- ja balettitaustastamme. Käsittelemme taiteellisessa työskentelyssämme muun muassa erilaisten roolien läsnäoloa ja vaikutuksia sekä itsessämme että ympäristössämme. Käymme alistujan ja voimahahmon ristiiriitaista ja epävakaata suhdetta ja dynamiikkaa vastaan leikin ja naiivin absurdein keinoin. Esimerkiksi äitiyden ja taiteilijuuden haasteet ja mahdollisuudet yhteiskunnassa kiinnostavat meitä. Kuinka eri roolien jatkuva vuorottelu, päällekkäisyys ja läpinäkyvyys tulevat osaksi taiteentekemistä? Haluamme luoda tilaa, jossa äitiyteen, naiseuteen ja perheeseen sekä
taiteilijuuteen liittyvät odotukset voisivat väistyä ja vastaavasti uudenlaiset vaihtoehdot saisivat mahdollisuuden syntyä.” Kovamäellä ja Sarasteella on kummallakin henkilökohtainen suhde Lahteen, ja osa näyttelyssä esillä olevasta kuvamateriaalista on kuvattu Lahden kaupunkiympäristössä.

Performanssien esitysajat:
Ti 14.11. Klo 18
La 25.11. Klo 13
Kesto noin 1-2 tuntia.

BIO
Sara Kovamäki (s.1981) ja Paula Saraste (s.1981) ovat balettitanssijataustaisia kuvataiteilijoita. He ovat valmistuneet Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta tilaaikataiteiden koulutusohjelmasta, Paula vuonna 2016 ja Sara 2017. He työskentelevät sekä yksin että yhdessä pääasiassa performanssin ja videon keinoja hyödyntäen. Yhteinen työskentely on heille mahdollisuus luovaan dialogiin, jossa he etsivät keinoja laajentaa taiteen kautta näköaloja ja vapautua sosiaalisista odotuksista ja säännöistä.

Sara Kovamäki ja Paula Saraste

Kenno: Noora Sandgren, Fluere

Noora Sandgrenin yksityisnäyttelyssä Fluere katsoja kohtaa valokuvia ja installaation. Näyttelyn teokset ovat osa Sandgrenin laajempaa, vuodesta 2015 työstämää kokonaisuutta Fluid Being . Sanan “fluid” alkuperä “fluere” (lat.) merkitsee vapaata ja virtaavaa liikettä (flux). Tätä olemassaoloon liittyvää teemaa taiteilija tutkii työskentelyssään. Luonnossa virtaavuus toteutuu jatkuvana metamorfoosina, eikä mikään lopulta jähmety. Yksinkertaisimmillaan ihmisen sisä- ja ulkotilan välinen virtaavuus ilmenee hengityksessä, jonka itsestäänselvyys kyseenalaistuu vasta katkoksessa. Hiidenvedellä, taiteilijan vanhempien puutarhassa sijaitsee ympärivuotinen studio, teosten näyttämö, jossa ihmisen ja luonnon vuoropuhelu tulee näkyväksi. Puutarhassa voi tunnistaa oma paikkansa maaperässä ja havainnoida asioiden liukuvaa tilaa (de rerum natura). Kasvun keskellä itse löydetty tieto rakentuu kokonaisvaltaisessa aistimellisessa kokemuksessa.

Fluere -näyttelyn kuvat ovat syntyneet toisteisen performatiivisen eleen myötä. Sandgren valottaa paperia 30 minuutin
ajan, pään painon ollessa tyhjällä valokuvapaperilla. Aurinko piirtää kuvaa arvaamattomasti reagoivalla paperilla samaan aikaan kun sade, kyynelet, huulien kosteus ja pienet hyönteiset – kaikki jättävät jälkensä. Myös hengityksen höyry värjää kuvan vastaanottavaa pintaa, herkän materiaalin, taiteilijan ja olosuhteiden kemioiden sulautuessa yhteiseen kuvatilaan, 1960-70 -luvuilta peräisin olevalle paperille.

Hitaan prosessin kautta muotoutuva kuva palautuu peruselementteihin: valoon, herkkään materiaaliin ja näiden väliseen vuorovaikutukseen. Sandgrenin työskentelytavassa on yhtäläisyyksiä valokuvan välineen historiaan: auringon luoma “fotogeeninen piirros” oli negatiivi-posititiiviprosessin kehittäjän, Henry Fox Talbotin (1834-) kameraton ja katoava valokuva. Sandgrenin prosessissa ensimmäistä valotusta seuraa toinen valotus, jonka aikana skannerin valo veistää herkkää kuvapintaa tuoden paradoksaalisesti kuvan ensi kertaa näkyviin ja samalla tuhoten sitä. Alkuperäiset kehittämättömät ja kiinnittämättömät valokuvat jäävät muutoksen tilaan ja häviävät lopulta kokonaan. Näyttelyn valokuvien monet aikatasot ja kuviin sitoutunut kehollinen prosessi tuovat esiin valokuvan materiaalisuuden ja sen haavoittuvan luonteen. Valokuvat ovat Sandgrenille kohti kulkemisen ja läsnäolon kirjoitusta, jaettua muodonmuutosta.

Noora Sandgren on helsinkiläinen valokuvataiteilija. Hän viimeistelee valokuvataiteen maisterin opintojaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Taiteellisessa työskentelyssään Sandgren on kiinnostunut kokemuksellisesta suhteesta itselle vieraaseen toiseen, tuntemattomaan ja materiaaleihin. Kehollisuus, ekologisuus, tietämisen tavat ja ihmisen vuorovaikutussuhde luontoon ovat hänelle tärkeitä teemoja. Taiteen ilmaisuvälineinä toimivat valokuva, veistos, piirtäminen ja installaatio.

Sandgrenin teoksia on ollut esillä yksityis- ja yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla sekä kansainvälisillä taidemessuilla mm. CHART, viennacontemporary ja Paris Photo. Fluid Being -kokonaisuudesta on esillä teoksia Latviassa Art Station Dubultin Fluid Matter -yhteisnäyttelyssä (8.11.2017–15.1.2018) sekä Suomen valokuvataiteen museon Abstrakti! Vuosisadan ilmiö 1917–2017 -näyttelyssä (1.11.2017–14.1.2018).
Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Finnfoto ry.

Noora Sandgren, Dialogue 14.11.2015 (30 min) sarjasta Fluid Being, print

Kymi: Heli Kaskinen, Notes About Secrets

Oletko jo kuullut Marie-tädistä ja hänen ystävästään? Tai siitä oudosta perheestä, joka juuri on muuttanut kaupunkiin? Entä niistä kahdesta miehestä, jotka kulkevat aina yhdessä?

Heli Kaskisen näyttely Notes About Secrets (suom. huomioita salaisuuksista) on valokuvista ja installaatioista koostuva näyttely, jonka aiheena on salaisuudet ja niihin liittyvät ilmiöt. Salaisuudet ovat yksityisiä asioita, jotka pyritään kääntämään pois ulkopuolisten silmiltä ja korvilta. Ne kuitenkin kiinnostavat ja kiehtovat sillä salaisuudet ovat usein myös selittämättömiä asioita, arvoituksia ja mysteereitä, jotka kutittelevat ihmisen luontaista uteliaisuutta.

Näyttelyssä esillä olevien teosten lähtökohdat ovat ääneen kertomattomissa perhesalaisuuksissa sekä niihin kytkeytyvissä puheissa. Kaskisen lähtökohtana ovat tarinat, jotka kätkeytyvät kodin seinien sisäpuolelle. Hän lähestyy yksityistä tilaa ja tarkastelee sinne piiloutunutta elämää humoristisesta näkökulmasta, joka on yksi keino käsitellä painavia aiheita.

Notes About Secrets on näyttely, jossa on esillä eri tekniikoin toteutettuja teoksia, jotka muodostavat kokonaisuuden, joka leikittelee yksityisen asian ja uteliaisuuden välisten kohtaamisten kanssa. Näyttelyn teokset esittävät ihmisyyteen liittyviä universaaleja tunteita ja tarpeita kepeällä tavalla. Kuten filosofi Gaston Bachelard on todennut: kukaan meistä ei halua jakaa toiselle itsellemme kuuluvaa muistoa. Kerromme siitä vain ihastuttavia yksityiskohtia.

Heli Kaskinen (s. 1981) on kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa valokuvan parissa. Työskentelyssään Kaskinen etsii uudenlaisia tapoja käyttää niin valokuvataiteen kuin käsitetaiteen ilmaisukeinoja. Hänen teoksensa pohjautuvat usein todellisiin elämänkokemuksiin ja kuin vastapainona elämän kaaokselle, ne näyttävät usein hallittuina ja leikkisinä. Kaskinen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja parhaillaan hän opiskelee valokuvataidetta Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Helsingissä. Parin viimeisen vuoden aikana Kaskisen teoksia on ollut esillä niin yksityis- kuin ryhmänäyttelyissä Euroopassa, kuten Suomessa, Saksassa ja Itävallassa.

Heli Kaskinen, The Universe Doesnt Give a Shhh, 2017

Kirnu: Heidi Naumanen, Maalauksia

Etsin uusia ja mielenkiintoisia värimaailmoja, erityisesti haastavat väriyhdistelmät ovat mieleeni. Tämän näyttelyn maalauksissa yhdistelmiä löytäessäni olen kerännyt mm. Facebookin Kirppis- ja Pelastetaan vanhat talot-ryhmistä valokuvia.

Kuvat ovat yllättävää kuvamateriaalia sen vuoksi, että niistä harvemmin löytyy loppuun asti pohdittuja sommitelmia tai kuvauspaikkoja. Siksi ne tuovat odottamattomia väriyhdistelmiäkin. Niissä kuvan funktio on aivan toinen; koitetaan myydä esim. imuri tai annetaan takapihalle jäänyt koripalloteline seuraavalle sitä tarvitsevalle. Tai esitellään vanhan talon lattiaremonttia.

Näin voi syntyä mielestäni inspiroivia lähtökohtia maalaukselle. Näin ei voi mielestäni syntyä inspiroivia lähtökohtia maalaukselle. Yllättäviä tunnelmia. Ei ehkä tavanomaisimpia, mutta sitäkin kutkuttavampia. Tavanomaisuus synnyttää väistämättä tavattomuutta. Keskittymällä itsestään selvään ja arkiseen, kehystää tarkkailunsa kohteen paradoksaalisesti marginaaliin, suhtautumalla epänormaalin voimakkalla kiinnostuksella yhdentekevään. Ei ole ollenkaan helppoa tajuta sitä kaikkea näkymätöntä, joka toistuu päivittäisessä elämässä. Aina jotain itsestään selvää jää huomiotta itsestäänselvyyden näkymättömäksi tekevän voiman takia.

Arkisissa kuvissa on usein väärä valkotasapaino, valon määrä vääristelee värejä ja jostain heijastuu jotain outoa, mistä ei voi tietää mitä se on. Aina on jotain outoa läsnä: se on niin itsestään selvää että sen sivuuttaa irrelevanttia yksityiskohtana, joka on kuitenkin osa yhteistä aluetta, elinpiiriä. Tämä kaikki on kivaa, mielenkiintoista ja kuvamateriaali on toisinaan herkullista ja hämärää. Useimmille ne ehkä näyttävät vain arkisilta kuvilta eivätkä laisinkaan kiinnostavilta, enkä voi siitä syyttääkään. Mutta niistä voi kasvaa mielestäni esimerkiksi mielenkiintoisia maisemia. Epäkiinnostavuus tai hylätyt asiat myös vetävät kiinnostustani puoleensa.

Kyse on kuvista eikä kuvien aiheista (vertaa: tämä ei ole piippu). Arkipäiväinen huolimattomuus ja tökeröys synnyttää omaleimaisen estetiikkansa, johon on helppo samaistua, koska on luultavasti itsekin tiedostamattaan luonut erilaisilla tavoitteiden ohjaamilla toimillaan näitä esteettisiä ominaisuuksia. Taideteoksen tekeminen on tällaisen toiminnan estetisoimista, ja arvottamista sen olemisen luonteenomaisten piirteiden vuoksi, eikä sen funktionaalisuuden tai tuottavuuden vuoksi. Ovatko tässä näyttelyssä käsittelemäni aiheet kenties kuvallista flarfia?

Kuvien pilkkominen ja fragmentaarisuus auttavat minun kaivamaan kuvista, väreistä ja maalaamisesta vielä enemmän irti kuin mitä yhteinäisyys. Pidän tilkkutäkkimäisyydestä. Kuinka todellisuus parsitaan yhteen? Mitä se on kun se on kasattuna yhdeksi? Mitä rytmiä sillä saa aikaan? Kuinka monin eri tavoin todellisuuden näemme eri hetkinä, eri valossa.

Lapsena tuijotin vanhempieni makuuhuoneen sängystä puupaneeleista koottua kattoa. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, katto alkoi muuttua kuperaksi ja paneelirivit muodostivat rivitalokylän. Kylään ilmestyi elämää.

Osa maalauksistani kasvavat katseesta. Tapittavasta, nappisilmäisestä katseesta, joka sormiaan jännittyneesti pyöritellen tutkii tilan yksityiskohtia ja aina sen lävitse.

Meidän arjessa sivuutetut tilamme: mitä esineistä ja pihalaatoitusten väleistä on alkanut kasvaa? Vai oliko se sittenkin esineen pinnan väriä? Tai varjoa? Muotoa?

Mitä pirstoutuneisuus tekee kokonaisuudelle?

Miksei kasvu voisi olla digitaalistakin? Ja hohtavaa kuin ydinjäte? Kasvaako pilkkoontuneen todellisuuden väleistä jotain orgaanista?

Digitaalisuuden ja kivijalkaisuuden välinen kamppailu ja sahaava liike jatkuu.

Sekin vielä…

Näiden kuvien syntyajankohtana dippauduin sattumalta maailmaan, jonka minulle toi tietokoneen näkymä Facebookissa. Seuraamieni FB- ryhmien kuvat ilmestyivät tahtomattani ruudulle, kuin mainokset. Tämä kuvatulva lakkasi osumasta silmiini erinäisistä syistä, liittyen lähinnä yhteen antenniin. Noita kuvia ei enää ilmesty sattumalta eteeni. Toisaalta minulla on niitä varastossa, jos satun tarvitsemaan.

Heidi Naumanen, ”Huonekasvi”, 2017, digiprintti paperille 30x30cm