NYT

7.-25.11.2018 Hannu Leimu, Antti Sepponen, Jonne Heinonen, Leena Halonen, Iitta Pieti

Kulma: Hannu Leimu – My Doom World

Galleria Uusi Kipinään tuomani taidenäyttely ”My Doom World” käsittelee tietokonepelien maailmaa perheenisän silmin. Itse aloitin tietokonepelin Doomin pelaamisen kolmekymppisenä 90-luvun lopulla. Räiskintäpelin tietynlainen moraalittomuus tuntui aluksi vähän ahdistavalta, mutta leikkimieliseksi seikkailuksihan se pian muuttui. Maailmat joita en ollut aiemmin kokenut, aukenivat silmieni eteen ja tunnelataus oli huima. Kuin unet olisivat nähtävillä valveilla.

Näyttelyn teoksissa, jotka ovat öljyvärimaalauksia, vien perheeni arkiset hahmot vaeltelemaan Doom tyyppiseen maailmaan. En kopioi pelinäkymiä sellaisenaan vaan annan spontaanin luovuuden muovata näkymiä siten, että on kuin olisin nähnyt unta itse pelistä.

Näyttely pohdiskelee mm. mikä on virtuaalimaailmojen vaikutus ihmismieleen. Teknologian kehityksen laukatessa, mitä on meidän tulevaisuudessa odotettavissa? Voivatko virtuaalimaailmat edelleen rapauttaa jo katoavaa yhteisöllisyyttä? Vähentävätkö kovaotteiset pelit mielemme empaattisempaa puolta? Vai tarvitseeko ihmismieli pelien tarjoamaa väkivaltaista käyttäytymistä eräänlaisena varaventtiilinä? Eli onko väkivaltainen käytös vain yksinkertaisesti meille evoluution muokkaama selviytymismekanismi, kuten vaikkapa soidinkamppailu eläimillä?

Teokset heijastelevat oman eletyn elämän tuntoja myös. Taidemaailman kovuus ja maailman empatian vähyys nostavat tiimihengen pintaan. Perhe pitää yhtä kovissa paikoissa ja toistemme tuella vastataan haasteisiin. Toisinaan tuntuu, että maailman turvattomuus on niin kovin lähellä pelien maailmaa. Ikään kuin pelien sisältö ammennettaisiin suoraan loppumattomista sodista jotka riivaavat maailmaa.

Hannu Leimu, Hero’s Son, 2016

 

Kenno: Antti Sepponen & Jonne Heinonen – Joskus nukuin

Joskus nukuin on kahden lahtelaisen valokuvataitelijan (Jonne Heinonen, s. 1986 ja Antti Sepponen, s.1991) yhteisnäyttely. Teokset kuljettavat meidät läpi koko elämän ankaran kaaren. Lapsuuden muistot vaihtuvat tähän päivään. Meininki on kuin vuoristoradassa,

mutta lopulta päästään kuitenkin perille. Vai päästäänkö? Aurinko laskee taas ja pitkä pimeys saapuu peltikattojen ylle.

 

Tältäkö tuntuu olla tässä ja nyt?

Jonne Heinonen

 

Kymi: Leena Halonen – Pyhää arkea

Pyhällä ja arjella ymmärrämme arkikielessä tavallisesti erilaisia viikonpäiviä. Ja nykyaikaisessa elämässä ne ovat menneet autuaasti sekaisin. Harva enää puhuu pyhäpäivistä, koska ne ovat useimmille viikonloppu tai viihteellä ja tavaroilla ja yltäkylläisyydellä täytetyt päivät.

Miksi annoin näyttelylle nimen pyhää ja arkea. Kuin elämässä, on maalaamisessa samoja

elementtejä, puurtamista, yrittämistä, tuskaa, oikean ilmaisun hakemista. Mutta kun tulee SE hetki, nopeasti tai hitaasti, jolloin teos on valmis, tunne on jotakin arjen yläpuolella. Siinä on se pyhä. Kun kuulen hyvää musiikkia tai luen hyvää kirjallisuutta, runoa, siinä on myös pyhä läsnä.

Me tarvitsemme taidetta eri muodoissa kokeaksemme puhdistavaa ja pyhää.

 

”Pyyhitään pois likaiset jalanjälkemme

Ja astelkaamme puhtain jaloin

Sujut voimme olla vain

Kun tekemisen vaivattomuus

Ja tulosten kauneus

Ovat mitalin kaksi puolta

Pois arvottomat ajatukset

Ja pahat teot toisia vastaan

Kuka niitä tarvitsisi”

(sitaatti I. Halosen runosta Kuin isämeidän)

 

Leena Halonen (1946) on Vantaalla ja Perniössä Kosken asemalla asuva taidemaalari. Työhuone on Espoossa. Hän on Taidemaalariliiton varsinainen jäsen ja kuuluu myös Espoon Kuvataiteilijoin, Vantaan Taiteilijaseuraan, Viipurin Taiteilijaseuraan ja firenzeläiseen Societa` delle Belle Arti – Circolo Degli Artisti ”Casa di Dante” seuraan. Tämä näyttely on hänen 15. yksityisnäyttelynsä. Lisäksi hän on osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin niin Suomessa kuin ulkomailla.

Taideopintonsa hän on suorittanut useiden suomalaisten taidepedagogien oppilaana opiskellen piirustusta, värihavaintoa, värianalyysia ja maalausta mm. Vapaan Taidekoulun kursseilla useiden vuosien ajan. Useimmiten hän maalaa öljy- ja temperatekniikalla mutta myös ajoittain akryylimaaleilla.

Leena Halonen, Pimeys vie valo herättää, 2018

 

Kirnu: Iitta Pieti – Post

”Ilta oli jo hämärtymässä ja aurinko laskemaisillaan, kun puhelin soi. Kannattaisi kuulema lähteä pian tulemaan, mikäli halusin keretä ajoissa. Pakkasin kiireesti jotain mukaani, tajuamatta oikein mitä tarvitsisin ja kuinka pitkäksi ajaksi pitäisi varautua olemaan poissa. Otin kissani ja tavarani ja lähdin.

Loppumatkasta oli jo miltei pimeää. Tiet olivat hiljaisia, oli jo sen verran myöhä. Pelloille oli laskeutunut usvaa. Huomasin puristaneeni rattia rystyset valkoisina koko ajomatkan. Pelkäsin, etten kerkeä ajoissa. Pelkäsin, mitä näkisin ja kuulisin, kun pääsen perille.

Muutama kilometri ennen perille pääsyä, tien halkaistessa peltoaukean, juoksi kettu yhtäkkiä autoni edestä. Se ilmestyi tien oikealta puolelta, ylitti sen ja katosi taas usvaiselle pellolle. Se jolkotteli tien yli jotenkin huolettomasti, kiireettä. Ketun kohtaaminen tuossa hetkessä tuntui kuin merkiltä. Olin varma, että se oli merkki siitä, että myöhästyin.”

Iitta Pieti tuo näyttelyynsä Galleria Uuteen Kipinään installaation, joka täyttää pimennettävän Kirnu-näyttelytilan.

Iitta Pieti, Jäi usva, 2017, installaatio, sekatekniikka